Olemmeko valmiit lähtemään.

Olen viime päivinä joutunut useaan otteeseen ajattelemaan, olenko valmis jos lähtöni tulisi äkkinäisesti!
Veljeni on sairaalassa. Leikkauksen piti olla vaan pieni,korjaus kuverepeemään. Kuitenkin veljeni sydämelle se oli liian iso asia...hänen sydän pysähtyi.
Kuitenkin nykyteksiikan avulla, hänet saimme vielä takaisin, joskin hän on vielä teho-osastolla ja letkuja mies täynnä, mutta on tajuissaan ja pikkuhiljaa paranee.
Niin koskaan emme tiedä milloin painamme viime kerran kotimme oven kiinni, joten rukous pitäisi olla huulillamme,ja odotus mielessä,koska pääsemme taivaankotiin. Jeesus on valmistamassa meille siellä paikkaa, joten,siellä ihana kotimme odottaa.
Nyt kaikin suvun jäsenet muistamme häntä rukouksin tänä vaikeana aikana.
Sairautta on ollut paljon perhepiirissämme, mutta kun pääsemme Isän luokse saamme uuden ruumiin ja silloin ei ole tuskaa, kiitos Jeesuksen Golgatan työstä.
On ilta ja uneen asti kuiskailen asioitani Jeesukselleni...

Timattilaakso.

Sataa lunta,on satanut jo monta päivää,
mutta en ole kiinnittänyt siihen huomiota
samalla lailla kuin tänään
Tämä Maaliskuinenpäivä on ollut
hyvin erikoinen.
Aurinko pilkistää pilven raosta
ja saa lumihiutaleet hohtamaan,
kuin kirkas taidolla hiottu timantti.
Ja kun annan katseeni laskea,
alas lumikinoksiin...
mikä...ihana näkymä...
Siellähän on timanttilaakso...koko
alue, mihin silmilläni näen.
Kaunis kimmeltävä,hohtavan valkoinen laakso.
Lumityöt odottavat, mutta ilomielintaas kyllä lapioikin lunta,
tämän kauniin näkymän jälkeen.
Joka on elänyt Kanadan talven
kaipaa sitä...sen suuria lumikinoksia
paljon työtä...pakkasta ja vihaista
jäätävää tuulta ja...sen TIMATTILAAKSOA.

Kiitos Isä että kuulet rukoukset!

Kiitos Herralle , yö on vaihtunut aamuun ja uuteen päivään.
Olin illalla väsynyt, kun menin vuoteelleni. En aamulla muistanut ottaa lääkkeitäni mukaan kaupunkiin ja otin ne vasta tultuani kotiin 2 iltapäivällä.
Yöllä heräsin kovaan tuskaan sydämeeni otti ,ja koko ruumiini oli kuin tulessa, vaivoin sain hengitettyä. Toistin itselleni "rauhoitu, hengitä syvään" ,niin olin hiljaa ja ajattelin, "pahinta koko asiassa on ,että olen yksin kaukana sairaalasta" ,en halunnut soittaa naapurille, enkä kenellekkään muullekkaan, eihän kukaan olisi siinä tilanteessa voinut tehdä mitään...ambulanssit olivat 48 km päässä, oveni olisi pitänyt mennä avaamaan ja tuntui että en voi liikuttaa itseäni. Aljoin rukoilla ja rukoilin hartaammin kuin koskaan. Äkkiä kaikki tuska oli pois...aivan kuin olisi ollut pahaa unta ja olisin herännyt todellisuuteen...
Odotin aamua...yritin pääsenkö ylös, ja sain itseni liikkeelle ja menin keittiöön ja tein kuumaa suklaamaitoa ja istuin ja join sen, sitten hiljaa hiivin takaisin petiin.
Ajattelin...voi kun pääsisin vielä pieneen kotiini pohjoiseen, siellä on sairaala ja tyttäreni vieressä...vain muutama metri tyttäreni taloon ja 600 metriä sairaalaan.
Mutta olen täällä etelä Manitobassa nyt .
En ole yksin kuitenkaan, onhan enkelivartio ympärilläni.
Nyt aamun koittaessa, tunnen voimani palanneen, mutta en tänään touhua yhtään mitään muuta kuin mitä valttämättä pitää.
Kiitos Isä kaikesta!.
Kiitos myös lukuisista henkilöistä jotka muistavat rukouksin.
Hartaassa rukouksessa on voima vielä tänäkin päivänä.
Kiittäen , Salme

Lunta tulvillaan...

Lunta sataa ,joka päivä,tänä aamuna naapurini tulivat auttamaan ja lumilingolla ottivat lumet talon edestä pois, ja pääsin käymään Steinbachissä sairaalassa verikokeilla.
Matkaa sinne on 82 kilometriä yhteen suuntaan...tietä ei ollut aurattu ennenkuin ihan lähellä kylää.
Ajelin hiljalleen ja olin varuillani.
Paljon ei liikennettä ollut vielä aamulla, mutta ihmettelin mielessäni ,kun palasin 2 aikaan iltapäivällä eikä vieläkään tie 12 ollut aurattu
Kyllä täällä on lunta joka paikka täynnä, samoin kai on pohjoisessa Flin Flonissakin.
Nyt saan vaan olla muutaman päivän ,koska huomennakin vielä luvattiin lumisadetta, niin katselen vaan ikkunastani ja ihmettelen.
Muistan ,kun 1966 huhtikuun 4 päivä oli valtava lumimyrsky...kaikki oli pysähdyksissä Vinnipekissä muutaman päivän, meidän takapihalla lunta oli autotallin räystääseen asti, ja mikä pahinta, siellä ei ollut paikkaa mihin lumen olisi laittanut...täällä on tilaa, koska asumme maalla.
Peurat metsässä ovat vaarassa, kun sudet saavat ne kiinni,kun ne eivät pääse lujaa karkuun, paljon lumen vuoksi.
Pihassani on paljon peuran jälkiä.
Niin on tullut aika sulkea tietokone ja hiipiä nukkumaan...Hyvää yötä.
Salme

Aika mennyt palaja ei koskaan.

On kulunut viisikymmentä vuotta jo siitä juuri tänään, kun olin Kihniön sairaalassa ja olin juuri synnyttänyt toisen lapseni, pienen pojan.
Olin onnellinen äiti, olihan nyt minulla tyttö ja poika. Tyttäreni oli juuri viikkoa aikaisemmin täyttänyt kolme vuotta.
Olin ollut jo sairaalassa juuri viikkoa aikaisemmin ja ajattelin , että laskettu aika pitää paikkansa ja poikani syntyy samana väivänä ,kun sisarensa kole vuotta aikaisemmin, mutta poltot loppuivat ja menin kotiin ja hakkasin polttopuita viisi päivää...
Eräs tuttu ihminen poikkesi katsomaan, kun olin puuliiterillä ja kerroin kuulumiseni , hän päätteli: " odota nyt vielä kolme kuukautta, eihän tuolta vatsasta vielä mitään tule". Niin, olin todella pikkuinen ja pieni oli poikanikin syntyessään, ja ihan sininen.
Niin, Oli lauantai ilta, kun synnytys poltot taasen alkoivat . Mieheni oli puhunut kylän taxin kuljettajalle, että voidaan tarvita milloin nyt vaan, ja taxi oli luvannut olla varma, että on saapuvilla...no kun sanoin miehelleni nyt on aika lähteä...samassa, hän näki auton valot ja juoksi tielle...se olikin sopevasti juuri sama taxin kuljettaja, hänellä oli kyytissä joitain kylän nuoria jotka hän jätti siihen. Eihän puhelimia ollut silloin vielä jokaisella.
Kuitenkin yksi humalainen naapurin poika ei meinannut lähteä pois taxista , rukoili,että pääsisi mukaan, "kun lapsesta lähtien ollaan toisemme tunnettu."
Enhän toki halunnut ketään muuta kuin mieheni...joka istahti etupenkkiin kuljettajan viereen, ja minä, jo kovissa synnytys tuskissani vaikeroin takapenkillä. Matkaa oli 40 km, tie liukasta ja mutkasta. Nuori ajomies, joka juuri hiljan oli mennyt naimisiin, katsoi peiliin ja näki kasvoni ja kysyi "Onko jo kiire?"
Vastasin :"Ei kiirettä sillä kohta joudutte kätilöksi!"
Näin miten hän tarttui lujasti ohjaus pyörään kiinni ja niin sitä mentiin ,eikä meinattu...pääsimme juuri ja juuri sairaalaan. Lapsivesi rikui sairaalan portailla ja hoitajat tulivat paareiden kanssa ,ja minut vietiin suoraan synnytys huoneeseen. Poikani syntyi melkein kohta. Kello oli kolmea minuuttia vaille kaksi yöllä Helmikuun kahdeskymmenesviides päivä
Kätilönä varmaan oli joku vanhapiika, koska ,kun vaikeroin ,hän löi minua reiteen ja sanoi, "muistatko kun tätä lasta teitte...älä siinä vikise."
Ajattelin...vartoohan kun pääsen tästä pois. En nähnyt kyseistä kätilöä vaikka jouduin olemaan poikani kanssa kaksi viikkoa sairaalassa. Mieheni ei käynyt kertaakaan katsomassa, eikä kukaan muukaan, mutta olihan minulla pieni poikani jolle puhelin ja jota hyväilin syöttäessä, muun ajan hän joutui olemaan happikaapissa, sillä hän oli väriltään sininen...
Ensimmäisen lapseni jälkeen minulle oli tehty iso leikkaus ja lääkäri oli sanonut, "ei saa enään lapsia laittaa.."
Iso sisko oli touhuissaan, kun menimme kotiin, ja kyllä hän hoiti pikku veljeä äidin kanssa...ja hoitaa aijoittain vieläkin... sellaisia ne siskot ovat...
Viisikymmentä vuotta se on pitkä aika eteenpäin katsoen, mutta ,kuin silmän räpäys taakse katsottuna.
Poikani on ollut hyvä poika ,samoin kun sisarensakkin on ollut äidille ilon aihe aina. Kiitän Taivaan Isää, että Hän valitsi juuri minut heidän äidikseen.
Niin tässä ensimmäiset kaksi, sitten on vielä neljä tyttöä joiden synttäreitä juhlimme jälkeen päin ja kerron sitten heistä.
Saija ja Ari toivon teille molemmille Taivaallista siunausta ja kaikkea hyvää tulevina vuosinanne.
Vuodet on opettanut meille, että kaikki aikanaan häviää, mutta Taivaan Isän suuri rakkaus säilyy. Siunaten teitä, Salme-mom

two eldest ...

Herran turvassa.

Tervehdys täältä etelä Manitobasta.
Matka oli pitkä, kun lähdin tyttäreni Sonjan ,joka oli vierailulla Victoriasta BC:stä ja isänsä kanssa tuli pohjoiseen, noin 900 km Pineystä, missä kotimme sijaitsee.
Lähdimme aamulla varttia vaille 9 ja tiet olivat lumipäälysteisiä ensin alku matkan ja sitten 75% koko matkan lumi lensi ja tiet hioutui liukkaaksi, mutta olimme matkalle lähtiessä lukenut Psalmi 91 ja uskoimme, että Herra on turvanamme, ja niin keskustellen matkamme taittui ja olimme siinä 5 pm Winnipegissä minne Sonja jäi sisariensa luokse vielä muutamaksi päiväksi, ja minä jatkoin matkaani vielä parisen tuntia, ja ehti jo tulla pimeä ja lumisade yltyi, mutta tunsin varjelevan käden koko matkan olevan ylläni.
Pieni koirani Hupi oli iloinen päästessämme Pineyyn,
Koti oli puhdas. Mieheni oli siivonnut kaiken ennen lähtöään pohjoiseen, joten minun oli kiva tulle siistiin kotiin.
Miten turvallista onkaan matkustaa, kun tietää olevan enkeleiden ympäröivänä. Uskon vahvasti enkeleihin ,jotka Taivaallinen Isämme on laittanut suojaksemme.
Nyt opettelen taasen ihan toisenlaista elämää täällä yksinäni. Nuorin tyttäreni asuu pohjoisessa kaivos kaupungissa Flin Flonissa ja hänellä on kaksi vilkasta poikaa, heidän kanssaan ei tule ikävä...ja nyt kun ei ole muuta ääntä, mitä pieni Hupi ääntelee, kun haluaa mennä ulos, se on pikkusen outoa nyt ensin.
Kiitän Taivaan Isää varjeluksesta jäätikköisellä preerian valtatiellä ja ihan jokapäiväisessä elämässäni.
Kiittäen, Salme

driving in manitoba