Aika mennyt palaja ei koskaan.

On kulunut viisikymmentä vuotta jo siitä juuri tänään, kun olin Kihniön sairaalassa ja olin juuri synnyttänyt toisen lapseni, pienen pojan.
Olin onnellinen äiti, olihan nyt minulla tyttö ja poika. Tyttäreni oli juuri viikkoa aikaisemmin täyttänyt kolme vuotta.
Olin ollut jo sairaalassa juuri viikkoa aikaisemmin ja ajattelin , että laskettu aika pitää paikkansa ja poikani syntyy samana väivänä ,kun sisarensa kole vuotta aikaisemmin, mutta poltot loppuivat ja menin kotiin ja hakkasin polttopuita viisi päivää...
Eräs tuttu ihminen poikkesi katsomaan, kun olin puuliiterillä ja kerroin kuulumiseni , hän päätteli: " odota nyt vielä kolme kuukautta, eihän tuolta vatsasta vielä mitään tule". Niin, olin todella pikkuinen ja pieni oli poikanikin syntyessään, ja ihan sininen.
Niin, Oli lauantai ilta, kun synnytys poltot taasen alkoivat . Mieheni oli puhunut kylän taxin kuljettajalle, että voidaan tarvita milloin nyt vaan, ja taxi oli luvannut olla varma, että on saapuvilla...no kun sanoin miehelleni nyt on aika lähteä...samassa, hän näki auton valot ja juoksi tielle...se olikin sopevasti juuri sama taxin kuljettaja, hänellä oli kyytissä joitain kylän nuoria jotka hän jätti siihen. Eihän puhelimia ollut silloin vielä jokaisella.
Kuitenkin yksi humalainen naapurin poika ei meinannut lähteä pois taxista , rukoili,että pääsisi mukaan, "kun lapsesta lähtien ollaan toisemme tunnettu."
Enhän toki halunnut ketään muuta kuin mieheni...joka istahti etupenkkiin kuljettajan viereen, ja minä, jo kovissa synnytys tuskissani vaikeroin takapenkillä. Matkaa oli 40 km, tie liukasta ja mutkasta. Nuori ajomies, joka juuri hiljan oli mennyt naimisiin, katsoi peiliin ja näki kasvoni ja kysyi "Onko jo kiire?"
Vastasin :"Ei kiirettä sillä kohta joudutte kätilöksi!"
Näin miten hän tarttui lujasti ohjaus pyörään kiinni ja niin sitä mentiin ,eikä meinattu...pääsimme juuri ja juuri sairaalaan. Lapsivesi rikui sairaalan portailla ja hoitajat tulivat paareiden kanssa ,ja minut vietiin suoraan synnytys huoneeseen. Poikani syntyi melkein kohta. Kello oli kolmea minuuttia vaille kaksi yöllä Helmikuun kahdeskymmenesviides päivä
Kätilönä varmaan oli joku vanhapiika, koska ,kun vaikeroin ,hän löi minua reiteen ja sanoi, "muistatko kun tätä lasta teitte...älä siinä vikise."
Ajattelin...vartoohan kun pääsen tästä pois. En nähnyt kyseistä kätilöä vaikka jouduin olemaan poikani kanssa kaksi viikkoa sairaalassa. Mieheni ei käynyt kertaakaan katsomassa, eikä kukaan muukaan, mutta olihan minulla pieni poikani jolle puhelin ja jota hyväilin syöttäessä, muun ajan hän joutui olemaan happikaapissa, sillä hän oli väriltään sininen...
Ensimmäisen lapseni jälkeen minulle oli tehty iso leikkaus ja lääkäri oli sanonut, "ei saa enään lapsia laittaa.."
Iso sisko oli touhuissaan, kun menimme kotiin, ja kyllä hän hoiti pikku veljeä äidin kanssa...ja hoitaa aijoittain vieläkin... sellaisia ne siskot ovat...
Viisikymmentä vuotta se on pitkä aika eteenpäin katsoen, mutta ,kuin silmän räpäys taakse katsottuna.
Poikani on ollut hyvä poika ,samoin kun sisarensakkin on ollut äidille ilon aihe aina. Kiitän Taivaan Isää, että Hän valitsi juuri minut heidän äidikseen.
Niin tässä ensimmäiset kaksi, sitten on vielä neljä tyttöä joiden synttäreitä juhlimme jälkeen päin ja kerron sitten heistä.
Saija ja Ari toivon teille molemmille Taivaallista siunausta ja kaikkea hyvää tulevina vuosinanne.
Vuodet on opettanut meille, että kaikki aikanaan häviää, mutta Taivaan Isän suuri rakkaus säilyy. Siunaten teitä, Salme-mom